Sama pätee säästämiseen. Jos kulutat rahaa nopeampaan tahtiin kuin mitä saat sitä sisään, rahavarojesi määrä pienenee ja päinvastaisessa tapauksessa tililläsi oleva rahamäärä turpoaa. Tästä lainalaisuutta sivusi tällä viikolla napakkaan tyyliinsä Puoli miljoonaa pääomaa -blogin Kirsikka.
Painon pudottaminen ja omaisuuden kasvattaminen vaatii nykyihmiseltä pientä ponnistelua. Mukavaa ostettavaa ja hyvää syötävää on Suomessa tarjolla runsaasti.
Ennen kuin katsoin Puoli miljoonaa pääomaa -blogin videon, olin aamulla katsonut kaksi videota Ylen Tarinoita köyhyydestä -sarjasta. Niiden jälkimainingeissa kohtuullisen suurta omaisuuttaan nopeasti kasvattavan bloggaajan viestiä katsellessa odottelin jännityksellä, meneekö viesti pahasti richplainingin puolelle. No, ainakaan kovin vasemmistolaiseksi bloggaajan ajattelua ei voinut tulkita, sillä yhteiskunnan huolenpitoa hän ei peräänkuuluttanut, vaan vastuun talouden tasapainosta katsottiin kuuluvan jokaiselle itselleen.
Luultavasti kukaan ei halua olla köyhä, sillä jatkuva rahanpuutteessa eläminen on kuluttavaa. Suomalaisessa köyhyyden torjunnassa keskeisenä työkaluna ovat tulonsiirrot, mutta mikä on sopiva tuen taso? Minua jäi mietityttämään videolla esiintyneen työssäkäyvän Sarin ja aiemmassa Ylen jutussa esiintyneen kotiäiti-Sofian tulojen suuruudet. Molemman ovat yksinhuoltajia ja kummallakin on kaksi kotona asuvaa lasta. Sarin tulot koostuu palkasta, asumistuesta, lapsilisästä (yksi lapsi), lapsen isän maksamasta elatustuesta sekä Kelan maksamasta elatustuesta. Nettosumma yhteensä 2050,88 €, josta nettopalkan osuus on 1449 €.
Sofia puolestaan saa elatustukea, perustoimeentulotukea, asumistukea, lastenhoidontukea ja lapsilisää. Kokonaissumman sanotaan olevan hieman yli 2000 euroa. Lisäksi Sofia näytti saaneen seurantajaksolla Kelan tukea silmälaseihin.
Lähtökohdat jutuissa olivat hieman erilaiset. Sari kertoi, ettei raha riitä sellaiseen elämiseen kuin hän haluaisi. Työssäkäynnin kannalta välttämätön auto mainittiin isoksi menoeräksi. Sofian tilannetta käsiteltiin säästämisen näkökulmasta, ja lopputulema oli, että Sofialla olisi mahdollisuus laittaa tuloistaan hieman säästöön, mutta aina löytyy kivaa ostettavaa ja rahat kuluvat niihin.
Säästämisessä, kassan kerryttämisessä ja toimeentulon parantamisessa eli pienituloisuudesta pois pyrkimisessä tai sen haittojen minimoinnissa on kolme erilaista vaihtoehtoista etenemisstrategiaa:
- Ansiotulojen kasvattaminen olemalla aktiivinen työmarkkinoilla, yrittäjyydessä, koulutuksessa tai muiden välittömien tulojen (käytännössä pääomatulojen) kerryttämisessä.
- Henkilökohtaisten menojen karsinimen tai niiden kasvun hillitseminen.
- Päättäjiin vaikuttaminen, jotta oma tuloverotus kevenisi tai saadut tulonsiirrot kasvaisivat.
Kohta 1) sisältää ensinnäkin kouluttautumista ja työmarkkinoille hakeutumista ja olemista joko työntekijänä tai yrittäjänä sekä työpaikan vaihdoksia paremman palkkauksen perässä. Tuloja sijoittamalla voi onnistua keräämään varallisuutta, joka itsessään tuottaa lisävarallisuutta. Tässä vaihtoehdossa huono puoli on se, että tulojen kasvaessa nettotulot voivat kasvaa yllättävän hitaasti verotuksen progression takia ja kasvavien tulojen vaikuttaessa saatuihin tulonsiirtoihin..
Puoli miljoonaa pääomaa -blogin Kirsikka korosti kohtaa 2) eli vastuun ottamista omista menoista suhteessa tuloihin siten, että taloudellinen liikkumavara paranee eikä talouden hallinta ole pelkkää selviytymistaistelua. Menojen karsiminen tuottaa jokaisen säästelyn euron täysmääräisesti eikä esim. verottaja ota mitään välistä.
Kolmas kohta ei ole enää pelkästään omissa käsissä vaan vaatii joukkovoimaa, julkisuutta ja lobbaamista. Esimerkiksi nykyinen eläkeläisten suuri joukko voisi yhdistämällä voimansa täysin laillisesti kasvattaa tulojaan eduskuntaan valittujen edustajiensa poliittisilla päätöksillä. Poliitikoilla on kiusaus ostaa valtaa lupaamalla hyvää ja kaunista ryhmille, joilta olettavat saavansa ääniä.
Ongelmana kolmannessa kohdassa on näiden tulonsiirtojen ja veronalennusten hinta, joka joudutaan rahoittamaan keräämällä rahat muualta. Yleensä se tarkoittaa verotuksen kiristämistä toisaalla tai velkaantumisen kasvua, joilla molemmilla on huonoja vaikutuksia talouteen.
Köyhyyden torjunta on noussut valtaa pitävien poliitikkojen kärkihankkeiden joukkoon, ja lehtijuttuja köyhyydestä näkee tämän tästä. Pientä eläkettä saaville luvattiinkin jo hieman lisärahaa. Valtion ja kuntien kannalta paras ratkaisu olisi, että köyhyyttä voitaisiin vähentää työllistymisen ja paremman palkkatason kautta. Tällöin tulonsiirtojen maksaminen vähenisi ja samalla päästäisiin verottamaan kasvaneita tuloja ankarammin. Työnantajia ei valitettavasti vaan voi käskeä työllistämään enemmän, ellei työvoimalle ole tarvetta.
Vaikka tunnistan tässä elämäntilanteessani olevani hieman kallellaan oikealle, en ole sitä niin paljon, että jokaisen pitäisi pärjätä omillaan tilanteessa kuin tilanteessa. Jonkinlainen tulonsiirtojärjestelmä täytyy olla olemassa auttamaan esim. yllättäen muuttuvissa tilanteissa. Peruskysymys taas on, kuinka paljon yhteiskunnan tuki pitää olla ja mikä on yksilön itsensä vastuu. Jos Minna on elänyt mukavaa keskiluokkaista elämää ja yllättäen avioliitto kariutuu ja terveys alkaa reistailla työkyvyn menettämiseen asti, onko yhteiskunnan taattava hänelle saman elintason jatkuminen? Minun mielestäni ei missään tapauksessa. Muutoksella pitää olla jonkinlainen vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin, muuten ollaan pahan moraalisen ongelman äärellä.
Toinen kysymys on, kuinka paljon itse haluaa varautua odottamattomiin tilanteisiin tai tulojen pienenemiseen esimerkiksi eläköitymisen tai yllättävän sairauden yhteydessä. Pakon edessä säästötön kädestä suuhun eläjä tekee pikavauhtia ja kovasti stressaantuneena tarvittavia toimenpiteitä, mutta vararahasto ja varsinkin tuottoa jauhavat sijoitukset helpottaisivat tilanteeseen sopeutumista. Toisaalta onko ok, että 40-vuotisesta työurasta jää ainoastaan päähän haaleat muistot lukemattomista ulkomaanmatkoista, keuhkoihin tervat noin 300000 poltetusta savukkeesta ja vyötärölle 35 ylimääräistä kiloa hienoista kulinaristisista nautinnoista, kun varautuminen kymmenien prosenttien tulotason putoamiseen on unohdettu ja kun valtion suuntaan aletaan esittää vaatimusta paremmasta eläkkeestä, koska juuri minä olen rakentanut tämän maan? Vai voitaisiinko olettaa, että yhteiskunta ei ole ihan kaikesta vastuussa vaan että ihmisiltä itseltäänkin voidaan edellyttää toimenpiteitä, jos virallisen eläkejärjestelmän pelisääntöjen mukainen eläke ei takaakaan haluttua elintasoa. Väitän, että iso osa palkansaajista (huom. en väitä että kaikki palkansaajat ja ne jotka joutuvat olemaan pitkiä aikoja työelämän ulkopuolella) pystyisi pienillä valinnoillaan kokoamaan sijoitussalkun, joka tuottaisi Antti Rinteen lupaaman vappusatasen verran kuukausittaista tuottoa eläkeiässä ja loputtomasti siitä eteenpäin. Näiden sijoitusten tuoton verottaminen toisi myös valtiolle merkittävän verokertymän.
